8. luukku – Virpominen

Mie se virvon viisahasti, taputtelen taitavasti!

Virpominen kuuluu palmusunnuntaihin. Virpominen on saanut alkunsa kristillisestä perinteestä, ja se on säilynyt erityisesti ortodokseilla kauniina tapana siunata läheisiä ja kummeja. Ennen toista maailmansotaa perinne tunnettiin lähinnä Karjalassa, mutta se on sittemmin levinnyt myös muualle maahan. Virpomavitsoihin sidottiin kauniita ruusuja, jotka valmistettiin kreppipaperista, karkkipapereista tai muista saatavilla olevista papereista. Vitsoista tehtiin mahdollisimman kauniita. Vitsojen ruusumaiset kukat oli Neitsyt Marian symboli. Virpomavitsat siunattiin kirkossa.

Tässä vinkki koristelusta: Ruusukkeen teko

Luterilaisen väestön omiessa perinnettä siihen sekoittui huumoria ja läntisiä noitaperinteitä. Pahojen voimien ajateltiin olevan valloilla pääsiäislauantaina, ja Pohjanmaalla virpojat kulkevatkin vasta tuona päivänä. Noitia karkotettiin erilaisin keinoin ja poltettiin kokkoja, ja tämä perinne jatkuu nykyisinkin.

Nykyinen perinne on siis sekoitus kahdesta perinteestä. Palkkaa toivotaan saatavaksi heti palmusunnuntaina, toisilla paikkakunnilla se haetaan vasta pääsiäisenä. Alun perin ajatus on ollut herätellä talonväki virpomalla mahdollisimman aikaisin, mutta pieniä virpojia näkyy nykyisin liikkeellä myös myöhään iltapäivään.

Lähde: Joensuun Kalevalaiset Naiset ry ”Virpomaperinnettä ja virpomaloruja” (2015)