Runolaulu eli kalevalainen laulu tai kalevalamittainen laulu oli voimissaan Suomessa silloin, kun suurin osa kansasta oli vielä luku- ja kirjoitustaidotonta. Perinne kulki suusta suuhun, ja muistamisen helpottamiseksi laadittiin runonsäkeitä, joissa oli alkusoinnut (vaka vanha Väinämöinen) ja yhtenäinen poljento. Kalevalainen laulu oli muinaisten suomalaisten tärkein musiikin muoto, ja se on vanhinta tuntemaamme suomalaista musiikkia.
Suomen kansalliseepos, Kalevala, on koottu yhdistelemällä tavallisen kansan suussa kiertäneitä ikivanhoja runoja. Elias Lönnrot keksi itse väliin runoja, jotta tarinasta saatiin yhtenäinen. Kalevala on itse asiassa kokoelma lauluja, ja sitä kuuluisi ennemmin laulaa kuin lausua ääneen. Kalevalainen laulutapa säilyi Itä-Suomessa pidempään kuin lännessä. Sen takia Kalevalan runot on kerätty Karjalan ja Vienan alueilta.
Kalevalaisen runolaulun mitta on nelipolvinen trokee. Sävelmät ovat yleensä yksinkertaisia, ja samalla sävelellä voi laulaa erilaisia runoja. Usein melodia pysyttelee viiden sävelen alueella. Kalevalaisia lauluja on laulettu yksin tai vuorolauluna, jolloin porukan hyvämuistisin toimii esilaulajana ja aloittaa laulun, jonka muut kertaavat perässä. Kalevalaisten laulujen tahdissa voi halutessaan myös tanssia.
