68. luukku – sadut

Museovirasto / Pekka Kyytinen

Iltasatuja on luettu lapsille niin kauan kuin lukutaitoa on suomalaisilla ollut. Iltasatujen lukeminen on avannut portit mielikuvituksen maailmaan ja tukenut kiinnostusta kirjoitettuun maahan. Lukutaito on ollut tärkeä taito suomalaisille, sillä ilman lukutaitoa ei saanut vihkilupaa. Tämä arvo on juurtunut suomalaisiin useiden sukupolvien aikana.

Eläinsadut ovat olleet hyvin suosittu satulaji Suomessa. Tavallisimpia saduissa esiintyviä eläimiä ovat olleet kettu, karhu, susi, jänis, hevonen, kissa, pässi (tai pukki tai lammas), koira, hiiri ja sika. Satujen tapahtumapaikkana on usein suomalainen metsä, asumaton korpi. Eläimet esiintyvät saduissa tavallisesti pareittain, niin että parin toinen osapuoli on vahva ja tyhmänpuoleinen, ja toinen voimiltaan heikko, mutta sen sijaan viisas ja nokkela. Yleensä sadun nokkelampi sankari voittaa väkevän kumppaninsa erilaisissa mittelöissä. Tuttujen eläinhahmojen kautta lapsia opetetaan olemasta liian hyväuskoisia, varomaan viekkaita ja pohtimaan arvomaailmaa. Eläinsatujen avulla saatetaan myös selittää asioita, kuten miksi ketulla on valkoinen hännänpää ja miksi jäniksen huulet ovat ristissä. Eläinsadut ovat säilyneet pisimpään lasten perinteenä.

Kerran karhu, susi ja kettu kävivät riihtä puimaan. Ennakolta he neuvottelivat saaliin jaosta. Kettu ehdotti, että suurimmalle suurin läjä, joten hän pienimpänä tyytyy pienimpään läjään. Toiset suostuivat tähän. Ja kun riihi oli puitu, jaettiin niin, että karhu suurimpana sai olkiläjän, susi ruumenet ja ketulle jäivät jyvät.

(Rautu. Valkonen, Elvi. KRK 139:1.)

Satuihin sisältyy usein selvä opetus: tyhmä ja hyväuskoinen saa rangaistuksen, kun esimerkiksi karhu joutuu jatkuvasti ketun juonittelun kohteeksi. Eläinsatujen maailma on toisinaan hyvinkin julma ja raadollinen. Petoksella rikastuu helpommin kuin rehellisellä työllä ja kiittämättömyys on maailman palkka. Eläinsaduissa ei aina voi erottaa saduille tyypillistä hyvää ja pahaa, vaan kaunistelematta saatetaan esittää myös kyseenalaisia keinoja, joilla pärjätä maailmassa.

Kerran kettu ja jänis keskustelivat keskenään. ”Sinua ei kukaan pelkää,” sanoi kettu. –”Saatpa nähdä,” vastasi jänis. Airan lähellä oli lammaskatras. Silloin jänis juoksi lampaiden luo, lampaat säikähtyneinä lähtivät karkuun. Jänis tuli niin hyvilleen, että rupesi nauramaan, niin että suu meni ristiin. Siitä asti ovat kaikki jänikset olleet ristisuisia.

(Rautu. Valkonen, Elvi. KRK. 139:37)

Oman eläinsatunsa voi kirjoittaa vaikka näin:

  1. Valitse vanhan kansan sananlaskuviisaus ja mieti mitä se voisi tarkoittaa.

Esimerkiksi näistä:

  • Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa.
  • Joka syyttä suuttuu, se lahjatta leppyy.
  • Ei tyhjä säkki seisoallaan pysy.
  • Kyllä aika tavaran kaupitsee.
  • Kyllä takaa-ajavalla matkaa on.
  • Ei koira koiran hännälle polje.
  • Hyvällä nimiä paljon, pahalla tapoja paljon.
  • Ei häjy hävetä taida.
  • Nosta koira avannosta – saat vettä silmilles.
  1. Improvisaatio käsinukeilla
  • Kokeilkaa näytellä käsinukeilla valitsemanne sananlaskun viisaus. Älkää vielä sopiko juonesta, vaan antakaa ideoiden pulputa.
  1. Draaman kaari
  • Sopikaa nyt mitä tarinassa tapahtuu. Poimikaa improvisaatiosta parhaat palat juoneen. Vanhoissa tarinoissa toistuu usein jokin tapahtuma kolmesti, ennen kuin tilanne ratkeaa. Loppu voi kääntää tilanteen täysin päälaelleen. Muistakaa esitellä hahmoja aluksi riittävän kauan, jotta katsoja ymmärtää, millaisia hahmoja tarinassa on luvassa.

Näytös voi alkaa!

Valmiita satuja löytyy näistä palveluista:

http://iltasatu.org/

www.satupalvelu.fi

 

Lähteet:

Suomen lasten eläinsadut, Otava 1997 toim. Pirkko-Liisa Surojegin

Vanhan kansan sananlaskuviisaus. WSOY 2002 Helsinki