31. luukku – heinänteko

Museovirasto / Eino Hartikainen

Heinäseipäät edustavat katoavaa kansanperinnettä. Enää ei syyskesän peltomaisemaa korista heinäseipäiden rivistöt. Heinätyöt olivat yhteisöllistä kesänviettoa 1900-luvun alusta 1980-luvulle saakka. Nimen heinäkuu uskotaan tulevan heinätöistä. Kaupungista matkustettiin heinänteon aikaan maalle auttamaan sukulaisia. Kuivaa heinää tarvittiin, jotta hevosilla ja lehmillä riitti syötävää läpi vuoden. 1980-luvulta lähtien heinät alettiin säilöä suuriin muovipaaleihin, joita myös jättiläisen muniksi kutsutaan.

Palataan kuitenkin heinäntekoon, joka sanonnasta (”helppoa kuin heinänteko”) huolimatta oli raskasta työtä, jolloin aurinko porotti, hiki virtasi ja paarmat kiusasivat. Heinät oli ensin katkottu viikatteella (myöhemmin puimakoneella). Jo hieman kuivahtaneet heinät haravoitiin kasaan puisella haravalla ja nosteltiin heinähangolla seipäille kuivumaan. Tähän tarvittiin paljon työvoimaa. Yleensä naiset haravoivat heinät maasta ja miehet nostivat heinät seipäille.

Museovirasto / Lagercrantz 1920

Heinäseiväs on kuusesta valmistettu noin 2,5 metrin korkuinen seiväs, jossa on noin puolen metrin välein reiät tappeja varten. Tappien tehtävänä on kannatella heiniä, jotta ne kuivuisivat ilmavammin. Auringossa kuivuneet heinät siirrettiin myöhemmin latoon talvea varten.

Tärkeä osa heinätöitä oli evästauko. Eväinä oli yleensä voileipiä, Savossa kehitettiin evääksi kalakukko. Ruokajuomana oli villasukan sisässä oleva maitopullo, jota pidettiin ojassa tai muussa varjoisassa paikassa, sekä sahtia. Jos heinäpelto sijaitsi lähellä taloa, talosta saatettiin käydä tuomassa kahvia pellolle.