29. luukku – Kekri, suomalainen syysjuhla

Kuva: Rista Simo, Helsingin kaupunginmuseo

 

Kekri on loka-marraskuuhun ajoittuva suomalainen vuotuisjuhla, jonka juuret ulottuvat vuosituhansien taakse eurooppalaiseen maatalouskulttuuriin. 

Muinaissuomalaisen ajanlaskun mukaan uusi kalenterivuosi alkoi loka-marraskuun vaihteessa sadonkorjuun ja maataloustöiden päättymisen aikaan. Tällöin palvelusväellä oli edessään vuoden ainoa vapaaviikko, ”römppäviikko”, ja mahdollisuus etsiä uutta työpaikkaa tai käydä vierailulla kotiväen luona. Kun sato oli saatu korjattua ja lopetettavaksi aiottu karja teurastettua, oli aika viettää sadonkorjuujuhlaa eli kekriä.

Juhlalla ei ollut tarkasti määriteltyä päivämäärää, vaan kukin talo juhli sitä mukaa kun syystyöt valmistuivat. Samassa kylässä kekriä saatettiin siis viettää eri päivinä. Kekri oli vuoden suurin juhlapäivä, ja silloin kokoonnuttiin suurin joukoin syömään ja juomaan kunnolla.

Kekriviikko ei kuulunut vanhaan eikä uuteen vuoteen. Se oli ajanlaskun ulkopuolella oleva jakoaika ja siksi vaarallista ja pyhää. Koska kekri oli vuoden päätös, siihen liittyi paljon uskomuksia ja taikoja.  Esimerkiksi tinaa valamalla voitiin ennustaa tulevaisuutta. Jos uuniin pannut halot vähenivät yöllä, talosta kuoli joku seuraavana vuonna tai talo köyhtyi. Jos taas halkojen määrä kasvoi, talo vaurastui. Kun paistettiin rieskaa, jokaiselle pantiin oma tähkäpää pystyyn. Se, jonka tähkä sattui palamaan paistamisen aikana, kuoli seuraavana vuonna. Karjaonnea saatiin juoksuttamalla uuniluutaa kolme kertaa navetan ympäri.

Syöminen ja juominen olivat keskeinen osa kekriä, ja ruokaa piti olla pöydässä koko päivän. Mitä enemmän syötiin, sitä paremmin seuraavana vuonna menestyi. Kekriaterialla nautittiin usein lammasta, joka syötiin viimeistä murua myöten. Lopuksi lampaan luut haudattiin lampolaan, jotta lampaat menestyisivät seuraavana vuonna. Jos lammasta ei ollut saatavana, syötiin muuta tuoretta lihaa. Ruokapöydässä oli tarjolla myös omatekoisia makkaroita ja talossa pantua olutta. Mitä tukevammassa humalassa miesväki, ja erityisesti talon isäntä oli, sitä parempi sato oli luvassa seuraavana vuonna.

Nykyisen joulupukkimme edeltäjä on talosta taloon kiertänyt kekripukki, joka lahjojen antamisen sijaan vaati itselleen kestitystä. Kekripukit olivat naimattomia nuoria, jotka kekriviikolla pukeutuivat nurinpäin puettuihin turkkeihin ja tuohinaamareihin. Miehiä nimitettiin kekripukeiksi tai köyripukeiksi ja naisia kekrittäriksi tai köyrittäriksi. Jos talo ei ollut lämmitetty, pukki suuttui ja ryhtyi rikkomaan uunia. Näin saattoi tapahtua myös, jos hänelle ei heti tarjottu ruokaa ja viinaa. Kekripukilta ei voinut kieltää mitään, ja emännänkin oli istuttava pukin syliin jos pukki niin tahtoi. Tämä varmisti tulevan vuoden hyvän onnen. Saatuaan riittävästi kestitystä pukki jatkoi matkaansa seuraavaan taloon. Kekripukki aloitti talojen kiertämisen jo aamulla, joten emännän piti nousta varhain lämmittämään uunia ja valmistamaan ruokaa.

Kekriä kuitenkin juhlitaan myös tämän vuosituhannen puolella. Muutamat perinnejärjestöt – muun muassa Karjalainen Nuorisoliitto – järjestävät kekrijuhlia, joissa nautitaan sadonkorjuun antimista.

 

Lähteet:

Joulukannel 2010 (Rintala Leena ja Nikkari, Teija).

http://neba.finlit.fi/juhlat/kekri/index.html

http://www.kekri.fi/